Miten voittaa tyttö

Tunteiden purkua

2019.09.07 21:31 BlueberryFairie Tunteiden purkua

Mulla nyt on vaan sellanen olo, että haluun purkaa tuntojani. Anteeks jo etukäteen.
Mua on kiusattu alakoulusta lähtien. Eka se kiusaaminen oli vaan sellaista et mut jätettiin huomiotta, kaiken ulkopuolelle. Sit huomasin, että etenkin tytöt puhui seläntakana kaikenlaista. Päin naamaa kyllä oltiin kivoja, mutta heti kun käänsin selkäni niin alkoi paskan jauhaminen. Poikien kiusaaminen oli suorempaa, eli mua haukuttiin milloin rumaksi, milloin läskiksi mutta sentään ne teki sen päin naamaa. Muistuu mieleen eräs liikuntatunti kun jouduttiin pariutumaan poikien kanssa, jouduin erään pojan pariksi, joka kieltäytyi koskemasta minuun. Oloni oli tuossa vaiheessa sellainen etten tuntenut enää itseäni edes ihmiseksi. Välillä tuntuu, että koko "naiseuteni" vietiin tällä pois. En osannut olla tyttö, mutta selkeästi en Poikakaan, koska hekään eivät suostuneet ottamaan minua mihinkää mukaan. Vietin aikani siis yksin, usein pelaten kotona joko nes:llä tai pleikalla.
Oli helppo uppoutua mielikuvitusmaailmaan jossa olin sankari. Haaveilin siitä usein. Koulussa sain vain paskaa niskaan myös opettajalta, joka aika suoraan otti minut varoittavaksi esimerkiksi luokan eteen jos en osannut jotain. Niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin luin kirjaa liian läheltä. Ei tuntunut kivalta. Oma isäni on alkoholisti. Välillä pelkäsin äitini puolesta. Vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt myös isäni olevan sairas, ei lapsuuteni ollut helppo. Välillä minua surettaa enemmän se, että isästä on kivojakin muistoja kuin se, että kuinka paska isä hän osasi olla. Olisi helppo vain lohduttautua sillä ajatuksella että toinen on paska ihminen, mutta aikuisuuteen kuuluu kai se että osaa katsoa asioita toisenkin kantilta; isäni joka oli kerran jättänyt itsemurhaviestin keittiön pöydältä jonka sain löytää ekana. Hän ei tehnyt sitä mutta selkeästi oli ajatellut asiaa useasti. Silloin en osannut reagoida asiaan. Olinhan vasta 13v.
Nopeasti aloin kiinnostua itseni vahingoittamisesta. Otin vinkkiä tv:stä dokumenteista missä käsiteltiin anoreksiaa ym. Lopulta päädyin irrottamaan ihokarvanpoistolaitteesta teriä, ja aloin viillellä itseäni käsiin. Kuitenkin huomasin, sen tuovan huomiota vaikka piilotin kaiken useasti pitkiin hihoihin. Aloin lopulta viillellä paikkoihin jotka eivät olleet näkyviä, kuten sisäreiteni. Haaveilin usein itseni tappamisesta ja ajattelin että tekisin sen lääkkeillä. Kerran nappasinkin vanhempien kaapista jotai lääkettä ja isän viinapullon, mutta päädyin oksentamaan kaiken ulos pakosta.
Kukaan lähelläni ei ollut kiinnostunut miten minulla menee. Uskoin sen todella ettei kukaan rakastanut minua. Ajattelin että ehkä he sitten muistaisivat minut jos olisin poissa, mutta olin kuitenkin liian pelkuri tekemään itsaria.
Aloin pian tuntemaan ja kuulemaan harhoja 16v. Ne olivat aika harmittomia aluksi. Lopulta oli kuin loputon kasetti olisi pyörinyt pääni sisällä ja hahmot haukkuivat minua jatkuvasti ja käskivät minua vain lopettamaan kaiken. Milloin olin feikki ja huomiohakuinen, toisaalta taas laiska. Voittaa en voinut. Aloin nähdä myös asioita, jotka kyllä tunnistin epätodellisiksi mutta en osannut luokitella itseäni mielisairaaksi, sillä koin olevani vain tyhmä ja saamaton.
Minulla oli usein tällainen kuvitelma että ihmiset nauhoittivat minua 24/7. Pelkäsin mennä kouluun koska luulin todella että he aikoivat ilkkua minulle kaikesta mitä tein. Lopulta en halunnut oikein mennä enää uloskaan sillä pääni sisällä kuulin vain kuin ohi kulkevat ihmiset haukkuivat minua mielessään. Jos joku vaivautui kiinnostumaan minusta ajattelin sen vain johtuvat siitä että he halusivat valehdella minulle ja huijata. Uskalsin lopulta puhua asioista lukion terkkarille. Pääsin juttelemaan vihdoin asioista ammatti-ihmisille. Lopulta asiat kuitenkin kääntyi siihen etten halunnut enää ottaa lääkkeitä, jotka saivat painoni nousemaan.
Sain lukion jälkeen koulutuspaikan korkeakoulusta insinööriopinnoille. Olin myös aloittanut ensimmäisen parisuhteeni. Luulin etten tarvitsisi enää ammattiapua. Asia osottautua vääräksi. Lopulta en käynyt edes kääntymässä koulussa. Ja kun olin kuluttanut läsnäoloni loppuun minut potkittiin ulos. En nostanut mitään tukia elin vain vanhempieni tuloilla. Sukulaiset aina ihmetteli outoa tyttöä joka oli aina lukittautunut huoneeseensa. Mutta en halunnut kohdata ketään. En uskaltanut mennä uloskaan muuta kuin tapaamaan poikaystävääni. Tulimme toimeen koska olimme ehkä samanlaisia antisosiaalisiapaskoja. Joka vuosi mietin koska tapan itseni, olin ajatellut hukuttautuvani paikalliseen järveen. En kuitenkaan voinut tehdä sitä koska en halunnut jättää kamalaa taakkaa poikaystävälleni. Suhde isäänikään ei ollut helppo, hän oli jatkuvasti kännissä piti öisin hereillä minua ja äitiä. Lopulta päässäni naksahti lopullisesti ja sanoin asioita joita en koskaan voi ottaa takaisin. Käskin isääni tappamaan itsensä, lopulta itkien huusin että pitääkö minun tappaa itseni. Isä tarttui tuolloin tiukasti käteeni kiinni niin tiukasti että käteni jäi mustelmille. Tiesin tällöin että hän kyllä välitti tarpeeksi mutta ei ehkä osannut ilmaista asiaa.
Elämä oli pelkkää kituuttamista. Tein ehkä parin kuun jaksoissa töitä, paskaduuneja, siivousta. Mutta pää ei kestänyt sitäkään hommaa. Lopulta vanhempani käskivät minun pistää itseni TE-toimiston listoille. Tein sen netissä jossa se oli helppoa. Uskalsin avautua te-tädille ongelmistani. Hän oli yllättävän ymmärtäväinen. Lopulta päädyin nuorten työpajalla. Olin siellä 3v. Sain ystäviä ja voimaa jatkaa eteenpäin. Pääsin uudestaan psykologin juttusille ja siinäkin asiassa päästiin eteenpäin. Lääkitys oli nyt kunnossa ja elämä ja rutiinit alkoi vihdoin voittaa. Olin pitkään kituuttanut vain poikaystäväni takia, mutta vihdoin piti myöntää että pelkäsin kuolemista. Halusin elää. Tuli kokeiltua monet työkokeilut ja lopulta päädyin työhön jossa viihdyin yli vuoden verran. Sitten sanoin että riittää paskaduunit ja hakeuduin opiskelemaan minulle mieleiselle alalle.
Opiskelut alkoi viime kuussa ja olen aika ylpeä itsestäni että olen pärjännyt tähänkin asti. Aluksi luulin etten eläisi edes 24v. Mutta tulipas äsken täyteen 29v. Menossa kohti 30v. En tiedä mikä tän pointti nyt oikein oli mutta mä toivon että tää antaa ehkä samanlaisille jotain toivoakin että asiat voi vielä muuttuakin. Kiitos jos jaksoit lukea.
Tldr: elämä oli paskaa mut nyt ihan jees
Edit: en mää mikkää 30v vielä oo. En osannut eilen ajatella kunnolla. Anteeksi.
submitted by BlueberryFairie to Suomi [link] [comments]